18.3 Keskiviikko/Projekti MinäRemontti

Moro! 

Luvassa on diippiä shittiä, jonka kirjoitin aamulla tajunnanvirtana. Korjailin tekstiä jälkeen päin hieman. Tästä lähtee "Projekti MinäRemontti"!

Projekti MinäRemontti

"Kuvista katsoo useasti tyyliään vaihtava tyttö. Masentunut. Paljon pahaa itse itselleen aikaan saava."
     

       Olen jo hetken tuntenut kasvaneeni aikuiseksi, katselin vanhoja kuviani hymyillen ja kuunnellen musiikkia. Näytin hyvältä, onko se itsekkäästi sanottu?

  Hyvännäköisyys tai omakauneus ei ole ollut minulle aina itsestäänselvyys. Itsetunto ongelmien vuoksi tavallaan olen aina hävennyt laittaa kuvia itsestäni nettiin. 

     Olen tullut enemmän tietoiseksi itsestäni, siitä mikä riittää, mitä osaan, ehkä se mitä haluan ja ettei minun tarvitse olla mitään sukupuolta tai omistaa oikeaa seksuaalistasuuntautumista.

Minun ei tarvitse olla mitään, jos en tahdo. Olen tyytyväinen itseeni, ehkä jopa ylpeä. 

     Itsetuntoni on kasvanut valtavasti pienessä ajassa. Olen alkanut ajatella kuin aikuinen, siivoan ja teen kotitöitä (mielelläni), tunnen vastuuta itsestäni ja elämästäni. Olen huolellisempi, ajattelen mitä teen. 

En häpeä itseäni, minä olen minä.

Mikään näistä ei ole ollut minulle itsestäänselvyys!

Positiivinen elämäntapa ja ajattelu vie minua lujaa eteenpäin ja toivon, että se kestää pitkään!

Vaikeastakin masennuksesta voi selvitä! Ei tarvitse tuomita itseään diagnoosin vuoksi.

Nyt myönnän, että tarvitsen lääkityksen jotta selviän eteenpäin, ainakin tässä hetkessä.

Hetki sitten olin vielä aivan lapsi. Kuvittelin, että joku muu hoitaa asiani puolestani, että osaan hoitaa itse raha-asiani ja olen valmis muuttamaan pois kotoa.

  Näin ei käynyt, tulin maitojunalla takaisin kotiin ja raha-asiani ovat päin helvettiä.

Olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka ottivat minut takaisin kotiin ja antavat katon päänpäälle vaikken ole saanut rahaa pitkään aikaan, ja olen käyttäytynyt tyhmästi.

  En uskonut, että tarvitsen apua, niin masennuksen kuin aikuiseksi oppimisen kanssa,

En häpeä enään mennyttä, enkä kanna kaunaa koulukiusatuksi joutumisesta. Olen parantunut ja onnellinen, juuri tälläisenä! En ole diagnoosi! (En ole ollut asian kanssa sinut ikinä!)

Valtava tunteen ja ajatusten purkaus. Huhhuh.

 Tähän on tultu ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. En murehdi mennyttä, en voi tehdä sille enään mitään. Olen tullut tietoiseksi mistä pidän ja mistä en.

    Kirjoitin tämän kaiken iso virne kasvoilla ja nauroin vanhalle minälle. Itsevarmuuteni on kasvanut, uskallan tehdä asioita. Laitan videoita nettiin, pelleilen, tietäen etten koskaan saa materiaalia enään pois.

Joskus ahdistun/hermostun äkisti kovenevasta metelistä, välillä menen paniikkiin omasta hermostumisesta, koska en tiedä mikä minulle tuli. (Käyttäisin siitä termiä ""Mikä nyt on?"-tunne"). 

  Tuntuu kuin olisin aivan uusi tässä elämässä ja minulla on paljon opittavaa. Silmäni tarkkailevat ympäristöäni aivan uudella tavalla ja tarkemmin. Samalla, kun sormeni hipelöivät nopeasti taskussa olevia avaimia. Tiedän, että toipumisprosessini on vielä kesken ja on otettava vähän kerrallaan. 

 Nyt kun, luen tämän kaiken tunteja myöhemmin ymmärrän itseäni paremmin ja tajuan jälkikäteen miten elämäni on mennyt. Hyväksyn autistisuuteni, lisäopin tarpeen ihmisistä, käytännöistä sekä elämästä yleensä. Uskon, että olen kaunis ja riittävä.

 Olen avoin.

      En ole enää itsekriittinen.

Elmo-Santeri a.k.a Janika Anttila"

Jees, tälläinen pläjäys :D Ja lisätään nyt vielä kuva meikäläisen naamasta tällä hetkellä,